top of page

MAHTAVA MOKA

MIKA SUTINEN JA MIKKO KUITUNEN, KIRJAPISTEET:2

Kirjan alussa käsitellään häpeän tunnetta. Häpeän tunteen kokemiseksi vaaditaan aina yleisöä. Mieti jos kompastut kotona missä kukaan ei ole näkemässä, ei mitään ehkä pientä harmistumista mutta, jos kompastut vaikka jossain missä on paljon ihmisiä näkemässä on tunne aivan erilainen. Mitä vanhemmaksi kasvamme sitä vähemmän häpeilemme koska yksinkertaisesti opimme siihen, että muillekkin sattuu noloja juttuja ja varsinkin pienet jutut eivät tunnu enää missään. Vanhemmiten alamme ennemmin häpeilemään asioita joihin voimme vaikuttaa kun taas asiat jotka tapahtuu ennakoimatta voimme vain viitata kintaalla. Jos tekisin huonosti jonkin asian esimerkiksi töissä olisin siitä paljon enemmän häpeissäni kuin siitä jos esim. kaataisin vahingossa juotavan tuntemattoman päälle. 

Kirjassa puhuttiin kognitiivisesta dissonanssista eli ristiriidasta minäkuvan ja tekojen välillä. Teoria käsittää häpeän aiheutuvan siitä, että miellämme itsemme tietynlaisiksi henkilöiksi, mutta teot ovat ristiriidassa mielikuvan kanssa? Jos en esimerkiksi osaisi jotain perustaitoa kuten pyykinpesemistä kokisin sen häpeäksi tai jos joskus en muista jotain mielestäni tai muiden mielestä yleissivistykseen kuuluvaa kokisin sen häpeälliseksi tilanteeksi. Koen siis olevani yksilö jolla pitää olla perustaidot kunnossa sekä yleissivistys hallussa ja jos poikkean tästä aiheuttaa se häpeän tunteen.

 

Mokaamisen pelko on kautta aikain ohjannut todella paljon ihmisten toimintaa, ei uskalleta ottaa riskejä koska pelkäämme liikaa mokaavamme. Etenkin perfektionismin tavoittelijalle tämä on vaikeampaa koska toivoo aina saavuttavansa täydellisen lopputuloksen. Perfektionismi voi lamauttaa pahimmillaan jonkin aloittamisen koska pelkää, että siitä ei tule tarpeeksi hyvä. Täytyy myöntää, että olen itse välillä liian perfektionisti jossain asioissa ja työstän joitain asioita liian kauan en usein mutta kun kyseessä on joku oma työ joka pitää näyttää muille lähinnä ehkä tuntemattomille tai jos pitää siivota ennen kun äiti tulee kylään. Joskus täytyy vain osata lopettaa todeta, että mikään ei ole täydellistä  ja täydellisyys on yliarvostettua. Olen itseasiassa oppinut hellittämään välillä perfektionismin suhteen koska näen, että maailmassa yritetään paljon rikkoa sitä täydellisyyden illuusiota tällä hetkellä. Moni kokee, että maailma vaatii täydellisyyttä ja paineet ovat korkemmat kuin koskaan, mutta jotenkin täydellisyyden tavoittelu on myös tehnyt ihmiset sokeaksi sille, että koko ajan maailmassa yritetään rikkoa sitä täydellisyyden kuplaa ja ymmärtää erilaisuutta, kaikkialla yritetään tehdä erilaisuudesta ja epätäydellisestä uusi täydellisyys, mutta ihimiset on liian hypnotisoituneita täydellisyydestä ja kokevat näin ollen, että sitä myös vaaditaan heiltä, ”heidän elämänsä ei ole hyvä jos se ei ole täydellinen”. Olen täysin erimieltä en ikimaailmassa haluaisi sellaista elämää, jonka monet kokee tällä hetkellä täydelliseksi. Olen oppinut, että minulle täydellinen merkitsee ihan jotain muuta. 

Kirjassa todetaan myös, että ”Oppiminen tapahtuu aina epämukavuusalueella. Sen vastakohtana on mukavuusalue, jossa asioita tehdään toistuvasti rutiinilla, ilman virheiden vaaraa. Epämukavuusalueella virheitä tulee, mutta se on ainut olotila, jossa voidaan oppia mitään uutta”  Olen kuullut tämän ennenkin ja useaan otteeseen, itseasiassa kuulin tämän ensimmäisen kerran isältäni, joka aikoinaan minua valmensi alppihiihdossa ja olen siitä asti yrittänyt mennä asioissa epämukavuus alueelle, jotta opin uutta ja joka kerta kun olen näin tehnyt en ole kertaakaan joutunut katumaan sitä. 

 

Kirjassa oli myös hyvä pointti siitä, että liian usein jätämme tekemättä jotain lyhyen ajan epämukavuuden vuoksi, vaikka se toisikin paljon mukavuutta tulevaisuudessa. Esimerkiksi jotkut jättävät opinnot kesken koska eivät jaksa olla hetken aikaa epämukavuus alueella. Opiskeleminen saattaa olla välillä rankkaa ja luovuttaminenkin voi käydä mielessä, mutta se on älyttömän palkitsevaa, jos jaksaa hetken sinnitellä ja yrittää parhaansa.

Tämä sama pätee työelämässä, projekti työskentelyssä, urheilussa ja lähes missä vain matkalla tavoitteisiin. Mikään hyvä ei tule ilman työtä.

 

Olen myös oppinut tiimityöskentelyssä, että on todella tärkeää luottaa tiimiläisiinsä, sillä silloin uskaltaa mennä sinne epämukavuusalueelle ja ottaa niitä riskejä koska silloin ei pelkää niin paljon mokaavansa, kun voi luottaa, että tiimi on joka tapauksessa tukena ja meillä kaikilla on lupa mokata. On myös helpompi myöntää mokanneensa jos tietää, että tiimi ei ala enää lyömään lyötyä vaan on tukena ja tsemppaa jatkamaan yrittämistä.

 

 

Usein ajatellaan, että minä en ole se, joka tekee noin tai minä en ole sellainen, joka tekisi näin. Tämä on erittäin vääränlainen ajatusmalli, sekin juontaa juurensa siihen, että ihmiset pelkäävät mokaavansa tai tekevänsä jotain joka ei ollutkaan se ”oma juttu” . Sellaista käsitettä ei pitäisi edes olla kuin ”oma juttu”. Se on hyvä tietää mistä tykkää ja mitä osaa mutta se valitettavan usein jo varhaisessa iässä aiheuttaa myös leimautumista. Tuo on se urheilija, urheilu on sun juttu. Entä jos tämä urheilija ei haluakkaan enää urheilla vaan haluaa kokeilla jotain muuta esim maalata mutta ei uskalla koska se ei ole kuulemma sen ”juttu”. En haluaisi olla itsekkään tähän ajatusmalliin sortuva mutta pakko myöntää että olen muutaman kerran ollut. Olen ajatellut esimerkiksi jonkin vaatteen kohdalla että onpa kiva mutta se ei ole mun tyylinen, miksi ei? Kuka sen päättää? tai joskus ylä asteella koin että matikka ei ollut mun juttu, kun en sitä osannut mutta tajusin vasta jälkeenpäin, että vika oli opettajassa eikä minussa. Lukiossa olin todella hyvä sain hyviä numeroita ja opin koska opettaja jaksoi opettaa eikä hokenut minulle, että en osaa lukea, kun en osannut, niinkuin ylä asteella matikan opettajamme aina sanoi. Olemme kaikki kykeneväisiä mihin vain ja on väärin, että meille on kylvetty tai kylvetään ajatusta, että vain lahjakkaat osaa. Ei vaan kuka vain voi osata, toisten täytyy vain ehkä välillä tehdä vähän enemmän töitä sen eteen, mutta jos on valmis tekemään työn niin on mahdollista myös onnistua. Ainahan tämä ei päde mutta suurimmaksi osaksi kyllä ja mielestäni me olemme paljon kykeneväisempiä kuin uskomme. 

 

Olen itse monessa asiassa todella oma itseni ja teen usein juuri sitä mitä haluan, mutta monesti annan ajatuksen ”mitä jos en ole tarpeeksi hyvä” tulla liian usein eteeni, yritän kuitenkin aina takoa päähäni, että se ei haittaa ja voin tulla juuri niin hyväksi kuin haluan ja, että olen parempi kuin annan itseni uskoa. Kaikki on oikeasti vain uskalluksesta kiinni. Älä anna mokaamisen pelon pysäyttää.

bottom of page